Motivaatio
onkin asia, jota ihailen urheilijoissa eniten. Se työmäärä, kipu
ja tuska, jota esim. maastohiihtäjä käy läpi ovat jotain niin
käsittämätöntä, että en oikein osaa sitä edes kunnolla
käsittää. Itselleni kisojen ehdoton kohokohta olikin keskiviikkona
19.2, kun Iivo Niskanen ja Sami Jauhojärvi toivat ensimmäisen
miesten hiihtomitalin 16:een vuoteen. Erityisesti Jauhojärven tarina
oli kuin suoraan opettavaisesta sadusta. Kaiken sen parjauksen ja
naureskelun jälkeen, jota Jauhojärvi on rajattomasta
itseluottamuksestaan johtuen saanut, mies ottaa sen kaikista
kauneimman uransa viimeisessä olympiastartissa, ja vielä ankkurina.
Suomessa ei ole montaa henkilöä Mustia lukuunottamatta, joka
Jauhojärven kultamitaliin olisi enää moneen vuoteen uskonut. Jos
kaikilla olisi Jauhojärven tavoin halu olla omalla alallaan paras,
yhtä lannistumaton asenne työn tekemiseen ja selvä tavoite, niin
talouskriisi ratkeaisi itsestään ilman sen suurempia toimenpiteitä.
On
myös sydäntä lämmittävää nähdä, kuinka urheilu yhdistää ja
kuinka kansallisylpeys kasvaa aina kun naisemme ja miehemme ovat
edustamassa, “Sen hetken puolet kansast voi olla mun broidei”,
kuten aikamme suuri ajattelija Jare Brand sanoisi. Ei tarvitse kauaa
etsiä yhteistä puheenaihetta vieraamman ihmisen kanssa, baarissa
uskaltaa kerrankin puhua vieraisiin pöytiin, juron oloiset äijät
pysäyttelee kadulla ja kysyy tuloksia jne. Pakko nostaa peukku tässä
vaiheessa Winstonin kylterikatsomolle, Venäjän kaato oli jopa vielä
makoisampi kun todistettiin se kunnon seurueessa! Pääsi
Heikosenjuha ja Santerikin antamaan omat, dosenttitason analyysinsä
Ylelle.
Arvostan
jos olet päässyt omassa, suoraan tajunnanvirrasta tulevassa
tekstissäni tähän asti, maaliin asti. Korostankin vielä loppuun,
kuten Paavo M. Petäjä aikoinaan, että ottakaa mallia uran
teossanne urheilijoista. Ihminen pystyy aivan mihin tahansa.
P.S
Jos joku ei ole vielä kuullut tätä, niin ilmaiset kylmätväreet
tarjoaa Jarmo Lehtinen ja Reijo Jylhä.
Ossi
Jokela, Suomi ja Rauma